Linjanveto

Ystäviä ja kylänmiehiä

Kun ihminen täyttää kuusikymmentä vuotta, on varsin suuri kiusaus ryhtyä muistelemaan menneitä. Uskokaa pois, tiedän sen nyt.

Kun menneellä viikolla syntymäpäivien merkeissä eri yhteyksissä tapasin sukulaisia, tuttuja, kavereita ja ystäviä elämän varrelta, mieleeni tulvi lukematon määrä yhteisiä tarinoita. Tarinoita, joita haluaisin monen teidän kanssa jakaa. Tarinoita vaan on niin monta, ettei edes koko tämä hallituskausi taitaisi riittää kaikkien niiden kertomiseen.

Yhdessä on koettu kaikenlaista. Ja tuona aikana maailma on muuttunut kokolailla paljon.

Kun Suomen hallituksen johtoon parikymmentä vuotta siten tuli hyvä ja pitkäaikainen ystäväni, Kokoomuksen Harri Holkeri, arvioi kansainvälinen media suomettumisen ajan lopullisesti päättyneen. Niin sanotut yleiset syyt eivät enää olleet esteenä Kokoomuksen hallituskelpoisuudelle, vaan kansan vaaleissa osoittama tahto toteutui myös hallitusta muodostettaessa.

Kokoomuslaista ulkoministeriä saatiin kuitenkin odottaa vielä pitkään, kevääseen 2007 asti. Edellisen kerran tuota tehtävää Kokoomuksen riveistä oli hoitamassa Aarno Sakari Yrjö- Koskinen vuosina 1931-32.

Vaikka Kokoomus ei ulkopolitiikan johtopaikoilla pitkään aikaan ollutkaan, olimme kuitenkin tukemassa kansallista ulkopoliittista linjaa silloinkin, kun se ei puoluepoliittisesti ajatellen ollut Kokoomuksen etu.

Itselle on kuluneena aikana tullut kerättyä aika monta lisävuotta plakkariin. Varsinaissuomalaisten vahvaa ja kestävää tukea saan kiittää siitä, että voin nyt olla keskeisesti vaikuttamassa Suomen ulkopolitiikan suuntaan kokoomuslaisista lähtökohdista ja tuoda uudenlaista tuoretta näkökulmaa. Palautteen perusteella tätä kokoomuslaista, uutta otetta on arvioitu myönteisesti.

Kuusikymmentä vuotta - ja niistä yli neljäkymmentä politiikassa - on pitkä aika. Niin pitkä, että se väkisinkin alkaa näkyä ihmisen naamassa. Vaikka kuinka kauan ja huolella itseään peilistä aamulla tutkailisi, niin ei se siitä yhtään sen paremmaksi muutu.

Yhdysvaltalainen kirjailija Mark Twain on joskus aikanaan sanonut, että varmin merkki ikääntymisestä on se, kun ystävät alkavat sanoa sinua nuorekkaan näköiseksi. Kuulostaa tutulta, tällaisia kommentteja olen minäkin kuluneella viikolla monen ystävän ja kylänmiehen suusta kuullut.

Olen kuullut jossain sanottavan, että suomalaisen pää kestää kehuja yhtä huonosti kuin kossua. Voi siinä olla jotain totuutta taustalla. Tunnettu ja tunnistettu tosiasia kuitenkin on, että kyllä ihmisen on paljon helpompi kestää ansaitsemattomia kehuja kuin ansaittua kritiikkiä.

Sanotaan myös, että ihmisen vanhetessa ystävien määrä pikemminkin vähenee kuin lisääntyy. En ole varma, onko näillä kahdella asialla välttämättä kuitenkaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Minun tapauksessani näyttäisi tapahtuneen niin, että vuosien karttuessa ystäviä tulee lisää - ja siitä olen äärettömän onnellinen.

Yleisradion ohjelmistossa on muutamia, vuodesta toiseen samanlaisena toistuvia ohjelmia. Turusta Brinkkalan talon parvekkeelta joka jouluaattona puolelta päivin luettavan, ullkomaita myöten televisioitavan, joulurauhan julistuksen ohella eräs hieno traditio on "Hymyilevä Apollo"-runo. Se luetaan radiossa aina uudenvuoden yönä, heti vuoden vaihduttua.

Yksi kohta tuosta kansallisrunoilija Eino Leinon hienosta runosta nousee erityisesti mieleeni. Se on kohta, jossa runon tekijä kiittää luojaansa kaikesta siitä, mitä on elämässään saanut. Yksi kiitoksen kohde ovat ystävät. Runossa sanotaan: "kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä ma enempää".

Se mitä Leino tahtoo sanoa on, että ystävyys on harvinaista. Se on itse asiassa yksi suurimmista asioista mitä ihmisellä voi olla. Ystävyys ja kaverit tuovat iloa juhlaan sekä antavat virtaa arkeen.

Haluankin lämpimästi kiittää yhdessä ja erikseen jokaista vuosien varrella riennoissa mukana ollutta. Teidän tukenne on mittaamattoman arvokas asia.

Ilkka Kanerva

Aiempia Linjanvetoja